Elämä voittaa, sairauteni pahimmat ajat on voitettu. Voin suurimmaksi osaksi hyvin. Uskallan nähdä ihmisiä, käydä kaupassa jne. Tietenkin mieluiten avopuolisoni kanssa, mutta kaikki ei ole ylitsepääsemätöntä yksinkin liikkuessa. Terapiassa käynti on vielä tuskaista, pelottavaa. Bussimatkat ja puhuminen saavat aikaan voimakkaita epätodellisia oloja. Kykenen kuitenkin käymään terapiassa, enkä ole pitkään aikaan käyttänyt rauhoittaviakaan. Vointini on kohonnut huomattavasti alle kahdessa kuukaudessa. 

Ainoa asia, mikä huolestuttaa on rahatilanne, joka on ollut tosi huono pitkään. Sairauspäivärahahakemuksen käsittely venähti yli kuukauteen, mutta hyväksyvän päätöksen sain. Ainakin osittain. Tammikuuta eivät suostuneet maksamaan, koska en pystynyt todistamaan mitenkään olleeni sairaana silloin. Se oli epäreilua. Molemmat hoitavat lääkärini olivat lomalla tammikuun. Sekä psykiatrisella puolella että terveyskekskuksen puolella. Minua pompoteltiin paikasta toiseen hakemaan lääkärintodistusta eikä kukaan tiennyt mitään. Lisäksi tammikuussa voin vielä todella huonosti.

Haluaisin muuttaa. En pidä tästä asunnosta. Betonikerrostaloasunto 70-luvulta. Haluaisin muuttaa puiseen, vanhaan omakotitaloon vuokralle. Se olisi ihanaa. 

Olen huimaa vauhtia mennyt parempaan päin. Vieläkään en voi sanoa että olisin 100 % todellisuudessa kiinni, mutta jo lähellä sitä. Lääkitykset ovat auttaneet minua. Ne auttavat minua skippaamaan turhat ärsykkeet pois. Esimerkiksi jos käyn kaupassa pystyn hoitamaan kauppareissuni häiriintymättä liiasta ihmistungoksesta, äänistä, värien paljoudesta, tuotteiden kaoottisesta määrästä, ällöttävän kirkkaista valoista. Parhaiten kaupassa käynti sujuu, kun teen kauppalistan ja kuljeskelen kutakuinkin sen mukaan. Silloin pysyn hetkessä mukana enkä ikään kuin hajoa palasiksi äärettömyyteen. Sitä on vaikea kuvailla, mutta välillä minusta tuntuu että universumi ottaa minusta kiinni ja valun kaikkeuteen. Silloin en pysy koossa, en ole ääriviivojeni sisällä. Olen vain puhtaassa olomuodossa ja voin tehdä mitä vain.   

Olen hengellinen. En siis uskonnollinen vaan hengellinen. Uskon että tällä kaikella on tarkoituksensa ja olen kokenut tämän sairauden kautta jonkin suuren kokemuksen. Se kuulostaa lähestulkoon kuolemalta, kun henki jättää ruumiinsa, muuttuu energiaksi ja katoaa universumiin ollakseen osana kaikkeutta. Mutta minun tapauksessani se on tuntunut vain hirvittävän pelottavalta. En ole osannut ottaa olotilaa vastaan, koska se on fyysisesti tuntunut niin painajaismaiselta. Eikä ihme. Miten kukaan voisikaan ottaa jotain sellaista kokemusta vastaan josta ei ole ollut tietoinenkaan. Avautua täysin uudelle kokemukselle ja tavalle nähdä asioita. Se on pelottavaa.

Olen kuullut että monet ovat voimakkaan heräämiskokemuksen jälkeen sairastuneet vakavasti. Itselläni on tuttava joka sairastui vakavaan masennukseen koettuaan ensin suuren heräämiskokemuksen. Itse koin heräämiseni noin vuosi sitten ja elin jonkin aikaa hurmoksessa. Käänsin maailmankuvani ja näin sen kuten en ollut ennen ikinä nähnyt. Tai olin kyllä nähnyt, mutta en niin kokonaisvaltaisesti. Maailma oli mitä kaunein ja elävin. Kuinka typerässä kuplassa elämmekään täällä maapallolla tuhoten kaiken mitättömän rahan takia. Ehkä suurin muutokseni tässä muutoksessa oli se että osasin nähdä asiat kaiken opitun lävitse. 

Olen varttunut tavallisessa työläisperheessä. Isä sähkömies ja äiti siivooja. Olen tottunut siihen ettei rahaa ole aina ollut kaikkeen, mutta omiin unelmiinsa tulee panostaa. Minua on kehotettu aina tekemään töitä, olkoon työ mitä tahansa. Löysin kuitenkin jo lapsena taidealan ja olen sille tielle kadonnut. Eikä se ole vanhempiani haitannut. Kuitenkin vanhempanikin ovat aina työntäneet minua luomaan jonkinlaista uraa:  "Tee taidetta, mutta hanki työ, jolla elätät itsesi." Kun koin heräämiseni on ura ja työ tuntunut samantekevältä.

Olen alkanut kiinnittää enemmän huomiota henkiseen hyvinvointiin. Kliseiseltä saattaa kuulostaa, mutta ihmisen projekti on minä itse. Kehittää henkisyyttään, tehdä asioita joista pitää ja etsiä tehtävänsä elämässään. Ihminen on mitä kauneimmillaan puhdas olemisen muoto. Kunnioittaen,rakastaen ja ymmärtäen kaikkea ympärillään. En näe tärkeänä tai edes oikeana pitämällä yllä tätä maapallon kokoista kuplaa, jossa elämme kovin eksyksissä. Haluaisin kokonaan hajottaa tämän hölmön järjestelmän. Saada ihmiset näkemään maapallon ja universumin ilman keinotekoista systeemiä. Me olemme mitä suurimman rikkauden keskellä! Kuitenkin asumme kaupungeissa betonien keskellä. Teemme töitä kahdeksasta neljään, haemme lapset päiväkodista, teemme ruokaa ja katsomme telkkaria. Se kaikki on täysin keinotekoista elämää. Siinä ei ole mitään aitoa, se ei ole edes todellisuutta. Se on aivopesty kuva todellisuudesta. Voimme huonosti ja silloin on osattava päästää irti. Heittäytyä tekemään sitä mikä oikeasti tuntuu tärkeältä ja merkitykselliseltä elämässä.

Tällä hetkellä odotan päätöstä sairauspäivärahasta. Hain sitä tammikuun alusta toukokuun loppuun asti. Lisäselvityksiä jouduin laittamaan, koska tammikuussa en saanut sairaslomaa. Jouduin terveyskeskuksen ja psykiatrian pompotteluun, koska kukaan ei näyttänyt tietävän mistä minun tulisi hakea sairaslomaa. Lisäksi molemmat omalääkärini eli sekä psykiatrisella puolella, että terveyskeskuksessa olivat samaan aikaan koko tammikuun lomalla. Olin itse todella uupunut ja stressaantunut ja sairas koko tammikuun ajan. Oli hirvittävää hoitaa tärkeää asiaa sellaisessa tilassa. Toivon todella että saan sairauspäivärahaa, koska minulla ei ole oikeutta todennäköisesti toimeentulotukeen eikä myöskään työmarkkinatukeen.

Elämä ei ole aina helppoa,vaikka postiluukku huutaa maksamattomista laskuista. Elämä vie eteenpäin. Uskon että kokemuksemme ovat opetuksia. Meidän tulee peilata kokemuksiamme ja oppia virheistämme. Voimme katsoa ongelmiamme vasta hiukan myöhemmin,kun ne ovat jo ylitetty. Voimme miettiä mikä kaikki johti niihin, miten ne ratkaistiin ja mihin kaikki johti. Meitä johdatellaan eteenpäin. Oivallusten kautta näemme maailman avarammin.  

Risperdal määrättiin minulle tasoittamaan epätodellista oloani. Normaalisti sitä määrätään muistaakseni keskittymisvaikeuksia omaaville lapsille tai suurempina annoksina psykoosiin ja skitsofreniaan. Se on kuulemma tehokas lääke harhaisiin ajatuksiin. 

Minulle lääke jysähti saman tien voimakkaana väsymyksenä ja tunteiden turtuneisuutena. Ilo ja suru tulevat muistista, mutta mikään ei oikeastaan tunnu miltään. Toki minä reagoin asioihin kuten ennenkin, mutta tosiasiassa mikään ei tunnu oikeastaan miltään. Kaikki on tasaista. Seksikään ei juuri kiinnosta. 

Väsymys katosi ajallaan, kun totuin lääkkeeseen mutta sitten paino nousi pari kiloa. Se ei ole paljon, mutta minun on tarkkailtava etten syö liikaa. Lääke aiheuttaa useilla ihmisillä painon nousua eikä se ihmetytä. Välillä se aiheuttaa hampaiden yhteen puremista. Tuntuu että hampailla on pakko tehdä jotain. Lisäksi minulla on pakonomainen tarve syödä. Ei ole nälkä, mutta tekee vain mieli. 

Hyvää lääkkeessä on se, että en ole yhtä pelokas kuin aikaisemmin enkä pakonomaisesti takerru itseni tarkkailuun. Kuljen elämän mukana vähemmän murehtien. Uskallan kaupassakin käydä ilman rauhoittavia. Se on jo jotain se. Olen välillä joutunut turvautumaan bentsoihin turhankin usein. Tämän lisäksi olen aikaansaavampi nykyään. Välillä on tullut jo niitä päiviä jolloin olo on ollut "kuin ennen vanhaan". 

Punnittuani lääkkeen hyötyjä ja haittoja olen päättänyt keskustella psykiatrini kanssa lääkityksestäni. Toivon, että olisi jokin muukin vaihtoehto. Mikäli vaihtoehtoja ei ole aijon jatkaa tämän käyttöä ja toivon pikku hiljaa parantuvani. Haluaisin päästä tästä lääkityksestä mahdollisimman pian eroon, mutta paranemisen tie ei ole helppo. 

Mieleni seikkaili menneisyyteen. Istuin keittiön lattialla polvillani ja olin pukeutunut merenneitopyrstööni, jonka ystäväni äiti oli minulle tehnyt. Uuni oli päällä ja sen valo valaisi lämpimästi keittiön. Näin äitini tulevan olohuoneesta tupakka kädessään. Äiti poltti lapsuudenkodissani aina sisällä. Hän tuli keittiöön vain tarkistaakseen jonkun asian ja palasi sitten takasin olohuoneeseen. Menin perässä. Hämärän keittiön jälkeinen välihuone ja olohuone olivat ällöttävän kirkkaat loisteputkilamppujen loisteessa. Äiti ja isä istuivat sohvalla ja katsoivat telkkaria. 

Muistoni muuttui tässä vaiheessa ja siirtyi toiseen hetkeen. Nyt olin välihuoneen ja keittiön välisellä suuaukolla ja tuijotin keittiöön jonkaa katossa oleva loisteputkilamppu valaisi muuten pimeätä asuntoa. Äiti viskoi huonekaluja ympäriinsä. Hän oli saanut taas kohtauksen ja oli väkivaltainen ja sekava. Isä yritti pitää hänestä kiinni ja rauhoitella, mutta äiti huusi, potki ja löi isää. Minä vain tuijotin ja odotin. Äiti sai niitä kohtauksia välillä, kun hän joi. Sen näki hänen silmistään milloin mitta tuli niin sanotusti täyteen. Silloin oli helvetti irrallaan. Äiti riehui, oli väkivaltainen ja arvaamaton. Uskon että häneltä katosi muisti sinä hetkenä kun kohtaus iski. Olen myöhemmällä iällä nähnyt muillekin ihmisille käyneen samoin.

Taas muisto vaihtui. En osaa arvioida ikääni. Olenko kuusivuotias vai sitä vanhempi, en osaa sanoa. Hyvin nuori olen kuitenkin. Katsoin äitiä, joka istui keittiön pöydän äärellä umpihumalassa. Ulkona oli jo pimeää. Saattoi olla jo yö. Keittiön loisteputkivalo valaisi äidin kasvot raa'an kelmeiksi. Äiti näytti rumalta. Hän pyöritteli päätään ja silmiään samalla kun hän sammaltaen kysyi: "Haluutsä että mä kuolen?" Hän toisteli kysymystään eikä tämä ollut ensimmäinen kerta, kun kuulin tämän kysymyksen häneltä. Olin kuullut sen monta kertaa aikaisemminkin, kun äiti oli juovuksissa. En koskaan tiennyt mitä olisi pitänyt vastata. Sisko oli neuvonut, että minun olisi pitänyt olla välinpitämätön. Äiti kuulemma halusi vain sääliä. Sisko oli tieni-iän kynnyksellä ja osasi ottaa äidin käytöksen eri tavalla vastaan. En halunnut että äiti kuolisi.

Muisto muuttui, mutta se oli jatkoa saman illan tapahtumille. Äiti oli juossut pimeään metsään pakoon. Isä oli lähdössä etsimään häntä ja minä ja siskoni olimme hämillämme kotona. Jotain tästä tapahtumasta puuttui. Mietin hetken ja kysyin itseltäni :"Mitä minun pitää muistaa?" Toistin kysymyksen itselleni muutaman kerran kunnes mieleeni tuli äitini, joka huusi haluavansa kuolla. Hän halusi kuolla ja hän juoksi sekavana pimeään metsään. Kun tämä tapahtuma palautui mieleeni, silmiini tulvahti kyyneleitä ja perimmäinen kysymys kantautui päällimmäiseksi: "Äiti,miksi halusit kuolla vaikka sinulla oli meidät?" Se oli kysymys jonka olisin äidiltä halunnut kysyä.

Sitten avasin silmäni. Kyyneleet vierivät ja olin huojentunut siitä miten minä muistin nämä hetket. Vielä yritin palautua muistoihini ja sain kaivettua yhden tärkeän pointin, jonka olin myös unohtanut. Äidillä oli tapana laittaa minut ja siskoni vastakkain. Hän kysyi usein päissään minun mielipidettäni jostakin asiasta ja vaati minua asettumaan joko hänen tai siskoni puolelle. En tiennyt ikinä miksi hän teki sitä. Asetuin vuoretellen kummankin puoleen. En tiennyt mikä oli oikea vastaus ja kenen puoleen minun olisi pitänyt asettua. Äiti on aina asettanut meidät vastakkain. Aina toinen on ollut parempi lapsi kuin toinen. Yleensä minä olen ollut se parempi, jota on rakastettu enemmän. Olen kantanut siitä huonoa omaatuntoa.

Oivalsin myös aikamatkallani keittiön loisteputken kaameuden. Olen etsinyt syytä valoherkkyydelleni ja etenkin vastenmielistä reaktiotani loisteputkia kohtaan. Ne laukaisevat minussa ahdistusta ja epätodellisuuden tunteita. Ovat aina laukaisseet. En vain ole keksinyt syytä siihen. Nyt taisin viimein saada vastaukseni. Lapsuudenkotini keittiön loisteputki. Olen aina vihannut sitä. En ole mielelläni koskaan sitä laittanut päälle vaan vaihtoehtoisesti toisen, pehmeämmän valon keittiössä. Sen loisteputken alla olen nähnyt äitini monia kertoja kasvot kalpeana, hirvittävässä kaatokännissä jorisemassa itsemurhasta ja milloin mistäkin asiasta kun olin vasta lapsi.   

Olen yrittänyt miettiä, mistä ja miksi lihomiseni alkoi. Valokuvista päätellen olin jo muistaakseni viisivuotiaana ylipainoinen. Lihosin hirvittävää tahtia 10-vuotiaaksi asti. Sitten tuli vastaan pituuskasvu joka tasasi ylipainoani, mutta ei poistanut. Olen painiskellut paino-ongelmani kanssa siis koko elämäni. Tällä hetkellä olen kutakuinkin normaalipainoinen. Hieman voisin vielä pudottaa, mutta olen ihan ok itseni kanssa. Olen aina painiskellut muutenkin ulkonäköongelmien kanssa. Lapsesta saakka olen tiennyt olevani aina porukan rumin. Se oli selvää jo lapsena. Olinhan lihavin ja pukeuduin typeriin vaatteisiin. Viime vuosina olen rohkaistunut ja tuntenut itseni yleensä normaalin näköiseksi. En vertaa itseäni muihin pakonomaisesti. Seurustelu on tietenkin nostanut itsetuntoani sekä ystävät.

Minulla on ollut monta päivää hyvä olo. Olen aika varma ettei minulla ole melkein vuoteen ollut näin normaalia tietoisuudentilaa. Se on vaikuttanut mielentilaani vähintääkin positiivisesti. Olen jaksanut tehdä asioita, käydä kaupassa ilman rauhoittavia lääkkeitä ja mielialani on ollut hyväntuulinen. Kävin todella syvissä vesissä päälle viikko sitten, mutta olotilani on kohentunut hetkessä valtavasti. Uskon, että uusi lääkitykseni on vaikuttanut asiaan. Olen myöskin ollut hetken juomatta alkoholia. Kahviakaan en uskalla nykyisin juoda, vaikka kaipaan sen makua aamuisin. Lisäksi olin viime viikonloppuna baarissa keikalla. Se saattoi auttaa osaltaan. Altistin itseäni olemalla meluisassa paikassa ihmisten ilmoilla.

Odotan innolla paranemistani. Rakastan elämää ja elämistä. On paljon opittavaa ja tehtävää elämässä. Haluan saada kaiken irti siitä. 

Vilkuillen kellojaan ja puhuessaan kännyköihinsä he kiirehtivät ketkä juniin, ketkä busseihin ja toiset aseman kahviloihin vielä nappaamaan voileivän mukaansa.  

Minulla oli kuuma. Selkäreppuni painoi tonnin ja pari muovikassia joita kannoin mukanani hankasivat kämmeniini puristuessaan punaiset juovat. 

Olin etuajassa. Ouluun menevä juna lähti vasta tunnin päästä. Tai kahdella junallahan sinne piti mennä. Kokkolaan asti pääsi suoraan ja sieltä vaihdolla Ouluun.

Päätin mennä istumaan aseman baariin. Tilasin lonkeron jäillä ja menin istumaan rauhalliseen nurkkaloossiin. Riisuin takin viereeni ja aloin selaamaan päivän lehteä, joka lojui pöydällä. Otin lonkerosta kulauksen ja se viilensi pyyhekuivan kitalakeni. Levähtäminen tuntui ihanalta ja hetkessä uppouduin maailman uutisiin. Ajantajuni katosi ja tuntui kuin olisin ollut hetken jossain muualla joku toinen ihminen.

Säpsähdin kun joku sanoi minulle jotakin. Nostin silmäni lehdestä ja minua tuijottivat vasemmalla yläviistossa vanhan miehen lempeät kasvot. Terävöitin katseeni ja kysyin hymyillen mitä asiaa miehellä oli. Hän kysyi oliko paikka minua vastapäätä vapaana. Vastasin mahdollisimman kohteliaasti haluavani istua yksin.

Mies sanoi välinpitämättömästi " Jaa jaa, niin arvelinkin". Hän istahti vastapäätä minua eikä piitannut katseestani joka oli hämmästynyt ja loukkaantunut. Hänellä oli selvästi jotain sanottavaa ja oli samantekevää kiinnosti minua se tai ei.

"Elät pikku elämääsi etkä ota vastaan elämän suuria mahdollisuuksia." Hän tokaisi. Katsoin vanhusta epävarmana ja kuuntelin, kun hän jatkoi; " Olemme yhtälailla samannäköisiä. Lihaa, verta ja samaa ihmisrotua tässä kirotussa maailmassa, mutta meissä on yksi ero; sinä et näe."

Nostin kulmiani epäuskoisena ja katsoin miestä ylimielisesti. Minua ärsytti. Miksi hänen piti tulla juuri minun pöytääni? Olin tullut vain hetkeksi rentoutumaan ja siitäkös minua rangaistiin. Juon lonkeron loppuun ja lähden, ajattelin.

Vanhus oli tilannut oluen ja siemaili sitä hetken nautiskellen. Sitten hän jatkoi; "Et ole suopea minua kohtaan." Väänsin huuleni ivalliseen hymyyn puoliksi tahtomatta. Se oli spontaani reaktio hölmöön lauseeseen, jonka mies päästi. Hän katsoi minua samalla pudistellen päätään. Joi nopean hörpyn tuopistaan kuin puhdistaakseen tilanteen mielestään ja jatkoi jo aivan muista aiheista:

"Tiesitkö, että Nikola Tesla omisti elämänsä sille, että saisi toimimaan halvan, maailmanlaajuisen sähköverkoston? Se toimi täydellisesti, mutta sitä ei ikinä otettu käyttöön. Arvaa miksi? Sen takia että ihmiset ovat niin saatanan itsekkäitä. Yritykset eivät halunneet rahoittaa Teslan projektia, koska se ei tuottanut tarpeeksi rahaa. Hän oli aikaansa edellä. Hän oli nero, mutta ne helvetin idiootit tyrmäsivät hänet!

Hänellä oli tietoa, jota ei olisi saanut olla. Se tieto ja äly olisi voinut murskata koko kapitalistisen yhteiskunnan. Ihmiset eivät olleet valmiita sellaiseen. Mutta ei ole kyllä paljon edetty niistä ajoista. Isot herrat ne vaan pyörittelee peukaloitaan kun roskaväki hoitaa homman. Ihmiskunta on täysin hukassa. Ei ole minkäänlaista yhteisöllisyyttä. Mutta onneksi elämme muutoksen aikakautta. Niin elämmepä hyvinkin." 

Hän loi minuun merkityksellisen katseen.

En ymmärtänyt mistä ukko puhui. Oliko hän joku kommari ja halusi kaataa hallituksen? Sama se, hänelle asia oli selkeästi hyvin tärkeä ja merkittävä. Olen tottunut baareissa istuskellessa kuulemaan työväen alkoholin kyyditsemää maailmanparannussontaa, johon olen tosin itsekin sortunut.

Join pitkän lonkerohuikan ja katselin kännykästä kelloa; 35 minuuttia aikaa, kunnes juna lähtee. Tuopissa oli enään tilkka jäljellä. Minua tympäsi tilanne: en voinut tilata toista, koska en jaksanut kuunnella jaarittelevaa höpsähtänyttä miestä. Toisaalta oli vielä liian pitkä aika mennä asemalle odottelemaan.

Äkkiä vanhus sanoi huolestuneena; "Tuoppisi on tyhjä. Odotas minä tarjoan sinulle toisen."Saman tien hän jo oli tiskillä huikkaamassa baarimikolle.

Nyt minua jo hieman ahdisti tilanne. Pidin silmät tarkasti kiinni tilanteessa. Jos tuo vanhus haluaakin myrkyttää minut! Hän riensi takaisin luokseni: "Tässä sinulle lonkero. En ollut varma mitä haluat, joten otin samaa mitä joit äsken. Ei sinun tarvitse kuivin suin olla!"

Olin ollut vainoharhainen. Hän halusi vain maksaa siitä että kuuntelen häntä. Kiitin ja päätin kitata lonkeron ripeästi jotta pääsisin vain äkkiä pois.

Mies jatkoi paasaamistaan. Tällä kertaa positiivisen ajattelun voimasta maailmankaikkeudessa. Miehen suu vaahtosi ja silmät tapittivat minuun pistävinä. Ne suorastaan porautuivat sisääni ja janosivat hyväksyntääni hänen ajatuksilleen. En ymmärtänyt asioiden yhteyttä hänen puheissaan. Ne olivat sekavia sieltä täältä hyppiviä sanoja, jotka hän puki väkisin lauseen muotoon.

Oloni oli epätodellinen. Alkoholi alkoi hieman vaikuttaa. Ihminen tuntee humaltuvansa nopeammin ollessaan baarissa. Plasebo-efekti.

"Aine on energiaa. Energia vetää puoleensa energiaa. Se on fysiikassa todistettu fakta!  Tieteelliset tutkimukset ovat osoittaneet, että tietoisuudessa itsessään on äärettömän voimakkaita puoleensa vetäviä energiakenttiä, jotka organisoivat ihmisen käyttäytymistä siihen, mikä on synnynnäistä ihmisyydelle. Kaikkialla on energiaa, joka vetää puoleensa positiivista tai negatiivista energiaa. Myös sinun ajatuksesi ovat energiaa. Ajattelemalla samaan aikaan samaa asiaa voimme luoda kollektiivisen ajattelun, joka vaikuttaa maailman kulkuun."

En jaksanut vastata miehelle. Hän oli hölmö vanhus, joka oli ollut liian paljon yksin. Minua alkoi säälittämään miehen absurdi ajatusmaailma. Hän oli uppoutunut hyvin kauas tosielämän asioista. En ymmärtänyt häntä eikä kukaan muukaan.

Katosin ajatuksiini kuvitellessani miehen jossakin betonikerrostalon ylimmässä kerroksessa tuijottelemassa kaupungin maisemia. Mielessäni hän asui siivottomassa, pienessä asunnossa, jossa oli muutamia tärkeimpiä huonekaluja. Miehellä ei ollut lapsia eikä läheisiä. Ainoat ystävät hänen elämässään olivat hänen omat ajatuksensa. Oliko mies ollut joskus menestynyt? Oliko ollut vaimo ja ystäviä? Mikä ajoi hänet tuohon? Oliko kenties jonkinlainen elämäntilanteen suuri muutos romahduttanut hänen mielenterveytensä? Ajatukseni tuntuivat kelluvilta kuplilta alkoholin puuduttamissa aivoissani. Huomasin juovani jo kolmatta. Miten se siihen ilmestyi? 

"Ymmärrätkö sinä? Ymmärrätkö sinä mistä puhun? Ymmärrätkö?" Tajuntani palasi hetkessä takaisin hämyiseen baariin, kun vanhus herätti minut kysymysryöpyllään. Nyökyttelin hänelle hyväksyvästi ja mies palasi taas tyytyväisenä juttujensa ääreen:

"Japanilaisen tohtori Masaru Emoton aivan loistavassa kirjassa Veteen kätketyt viestit on havainnollisesti osoitettu, kuinka vesi tallentaa tietoa ja kuinka vesikiteet reagoivat musiikkiin, puheeseen ja ajatuksiin." Hymähdin. Varsinkin ajatusleikki siitä, että vesi reagoisi ajatuksiini tuntui hassulta. Vau, joku on todellakin tutkinut veden tietoisuutta ja tehnyt siitä vielä kirjan. Reagoikohan muutkin nesteet ajatuksiin? Tiesikö lonkerojuomani miten hyvältä se minusta maistui? Olisinko kuullut vastauksen, jos olisin ollut aivan hiljaa? Ajatukseni hykerryttivät minua.

Päässäni vaelsin jännittäviin mielikuviin siitä että jääpalat lonkerossani kuulivat ajatukseni ja poksahtelivat iloisina vastauksia korviini. Yhtäkkiä mieleeni muistui artikkeli Tieteen kuvalehdessä, jossa kerrottiin kasvien tietoisuudesta. Siinä kerrottiin kuinka kasvit reagoivat liikkeisiin, kosketuksiin, ääniin ja hajuihin. Tiedepiireissä oli kuulemma myös kiistelty siitä olivatko kasvien juuret niiden niin sanotut aivot, joilla he reagoivat maailmaan. Ajatukseni lensi muistelemaan Lewis Carrollin satua Liisan seikkailut ihmemaassa. Siinä oli kohtaus, jossa Liisa keskusteli kukkien kanssa.

Koko tämän ajan oli täysin vaiti antaen miehen höpistä juttujaan. Olin kuuntelevinani, vaikka suurelta osin minulta meni ohi hänen sekavat puheensa.

Yhtäkkiä muistin taas ajankulun. Otin kännykän taskustani ja hätkähdyin nähdessäni kuinka aika oli valunut kurkusta alas eikä minulla ollut kuin 3 minuuttia aikaa juosta junaan. Hetkessä raivostuin hiljaa itselleni ja sille vanhalle typerälle ukolle ja saman tien paniikki valtasi minut. Nousin heti pöydän äärestä. Otin takin ylleni ja tavarat mukaani samalla sopertaen epäselvästi jotain joka liittyi hirvittävään kiireeseen. Vanhus ei sanonut minulle mitään. Jatkoi vain juomistaan.

Pinkaisin juoksuun ja kuulin asemalla kuulutuksen, jossa ilmoitettiin InterCity 73 lähtevän Kuopioon, josta jatkoi vaihtoeyhteys pikajuna 715 Ouluun. Asema ei ollut yhtään tyhjentynyt ihmisvirrasta tunnin aikana. Tuntui että siellä oli jopa aiempaa enemmän väkeä. Ainakaan kukaan ei liikkunut mielestäni tarpeeksi nopeasti. Ihmiset tuntuivat olevan edessäni sikin sokin jarruttamassa kulkuani. Mikseivät ne idiootit tajua että minulla on kiire. Minä olen syystä täällä asemalla enkä lorvaile päivät pitkät viettäen aikaa aseman kaupoilla ja käytävillä. Juoksin niin ripeästi kuin mahdollista ihmistungoksessa.

Pääsin aseman ovista ulos ja etsin oikean raiteen. Voi helvetti! Se juna oli jo lähtenyt! Siinä se hitaasti körryytteli kohti Pasilaa. Olin niin raivona että aloin melkein itkemään. Oloni tuntui epätoivoiselta kuin se olisi ollut maailman ainoa juna joka kulkee Ouluun. Hetkeksi romahdin ja kirosin mielessäni sen vanhan sekopään baarissa ja tietysti itseni, kun en tajunnut ajankulkua.

Palasin takaisin asemarakennukseen, rauhoittelin itseäni ja kokosin ajatuksiani. Ei hätää, etsin vain laukkuni pohjalta aikataululehtisen ja menen seuraavalla. Paitsi en pendolinoon. Yhtälailla nekin myöhästelivät ja kaiken lisäksi maksoivat enemmän. Onnekseni en ollut ostanut matkalippua. Olisi ollut melkoista säätöä vaihtaa se rahaksi ja hankkia uusi lippu. Tai mistä minä tiedän olisiko se ollut hankalaa. Ehkä kaikki olisi sujunut oikein näppärästi.

Seuraava juna lähti vasta kahden tunnin päästä. Vitutti ankarasti jäädä odottelemaan kaiken sen tavaramäärän kanssa, jota kannoin mukanani. Lisäksi olin vieläpä hieman humalassa. Soitin kaverille Ouluun ja kerroin myöhästyväni. 

Hetken tilannetta pähkäiltyäni päätin ostaa pari pussikaljaa. Menin tavaroineni aseman lähellä sijaitsevaan puistoon ja istahdin penkille. Avasin oluen ja join kulauksen kylmää kaljaa. Katselin ihmisiä puistossa. Koirankusettajia, jotka ulkoiluttivat räkättäviä mussukoitaan. Alkoholisteja, jotka lojuivat penkeillä hiljaa öristen sekavia mietteitään. Oli myös joitakin nuoria, jotka norkoilivat puistossa kittaamassa kaljaa kaveriporukalla. Katselin puita ja niistä putoilevia värikkäitä lehtiä.

Syksy oli jo saapunut, mutta vielä oli kohtalaisen lämpimiä säitä. Ilman takkia ei kuitenkaan enään tarjennut. Ihmiset eivät halunneet antaa periksi syksylle. He viettivät aikansa ulkona, kuten olivat koko kesän tehneet. Ilma oli kaunis. Annoin ajatusteni virrata tuulen mukana puistoon ja sieltä kaupungin ylitse kaikkialle aina Ouluun asti.

Suljin silmäni hetkeksi ja näin silmäluomieni mustalla taustalla valkoisen ketun ääriviivat. Avasin silmät ja siinähän se; kettu. Rauhallisena se jolkotteli menemään kymmenen metrin päässä edessäni. Keskellä kaupunkia se kuljeskeli verkkaasti pitkin katuja pitäen niitä ominaan. Sitten se pysähtyi hetkeksi ja tapitti minua suoraan silmiin. Kaunis olento. Palavan oranssi turkki yllään se seisoi siinä aivan hiljaa. Oli varuillaan jos teen jotain odottamatonta. Katselin sitä hiljaa.

Hetki tuntui ikuisuudelta. Mieleeni nousi värikkäitä kuvia: Kelloja, tikittäviä taskukelloja. Ne olivat vaaleanpunaisia, purppuran sekä merensinen värisiä taskukelloja, jotka mielessäni kasvoivat suuremmiksi ja suuremmiksi. Niitä ilmestyi mieleeni kasapäin ja ne peittivät aina jokainen niistä edellisen alleen. Viisarit pyörivät koko ajan nopeampaa ja kelloja ilmestyi taas ja taas ja taas. Pyöriminen koveni ja koveni ja minun oli pysäytettävä se ennen kuin kellokoneistot hajoaisivat ja viisarit lentelisivät jokainen yksitellen mieleni maisemiin. Miten minä keräisin ja saisin ne takaisin paikoilleen?

Palasin todellisuuteen ja minua huimasi vahva visuaalinen kokemus. Painoin pääni kämmeniäni vasten ja hengitin syvään. 

Mieleni tyhjeni ja muistin taas ketun. Se oli koko ajan tuijottanut minua hievahtamatta ja nyt vasta käänsi katseensa määränpäähänsä ja jatkoi kulkemistaan. Ylitti muutaman kadun ja katosi pensaikkoon.

"Juokse vapaana", ajattelin. Kasvoni eleettömyys vaihtui nopeasti herkkään hymyyn ja kääntelin spontaanisti päätäni etsiäkseni muita hämmästyneitä kasvoja jakamaan tämän ihmeellisen hetken kanssani. Kukaan ei ollut nähnyt. Kaikki olivat entisillä asetelmillaan puistossa. Edes koirat eivät olleet huomanneet ketun olemassaoloa. Harmistuin.

Aika oli luisunut huomaamattoman nopeasti siinä istuessani vain minä seuranani. Kuulin vaimeaa hälinää tasaisin väliajoin. Äänet olivat asemalta kaikuvia kuulutuksia. Kaukana näin ihmisjoukkojen ryöpsähtelevän kiireisinä tullessaan junista.  Siististi puetut kansalaiset. Salkku kädessään hiukset kammattuina he kiirehtivät tapaamisiin ja kokouksiin. Oli siellä muutamia puliukkojakin ja työtöntä köyhää väkeä sekoittamassa pakkaa. Lehdissä puhutaan luokkasodasta. Tiedä häntä. Ituhipit baareissa jauhavat rahan olevan merkityksetöntä. Miljonäärejäkös se vituttaa. Tekivät kaiken sen vuosien työn ainoastaan huomatakseen sydämeen jääneen tyhjän aukon, jota rahalla paikkaavat.

Kello oli 12. Vielä tunti aikaa. Humalainen mieleni oli levoton ja minua hirvitti ajatus pitkästä junamatkasta, joka vielä myöhästyi kahdella tunnilla. Olin juonut olueni hitaasti. Se oli kerennyt jo aikaa sitten väljähtää, kun sain viimeisetkin kulaukset vedettyä kurkusta alas. Rehellisesti sanottuna olut ei maistunut minulle, mutta halpaa alkoholia oli saatava kun oli alkuun päässyt. Oikeastaan olisin mieluummin polttanut marisätkän, mutta puistossa vilisi poliiseja ratsaamassa. Siispä avasin toisen kaljan. 

Vaivuin taas aatoksiini ja katseeni kierteli lähistöllä kasvavia puita. Niiden jykeviä oksia ja muotoja. Näköni muuttui epätarkaksi ja ajatukseni velloivat epäselvinä ja poukkoilevina. Katselin noita luonnossa kasvavia fraktaaleja kunnes hohto niiden ympärillä kirkastui kirkastumistaan. Erotin puiden ääriviivat selkeästi. Valo oli väriltään valkoinen ja kirkas. Kun tuijottaa tarpeeksi pitkään voi nähdä sen. Olin jo lapsena oppinut kuinka asioita ympäröivä valo nähdään. "Se on nimeltään aura" , sanovat jotkut höpsöt.

En minä tiennyt mikä se oli, mutta toisinaan se oli häirinnyt arkeani. Aina en voinut kontrolloida näköäni ja silloin oli vaikeaa hoitaa päivittäisiä asioita; kuten virastossa jutellessani työntekijälle saatoin yhtäkkiä nähdä häntä ympäröivän valonhohteen. Joskus siinä oli jonkinlainen sävykin esimerkiksi punainen tai vihreä.

Se oli hieman häiritsevää. Olen pitänyt sitä jonkinlaisena näköharhana ja silmälumeena. Samanlaisena kun jos ihminen tuijottaa kuvaa optisesta illuusiota se alkaa liikkumaan. Jotain sen tyyppistä tämäkin oli. 

Kitattuani kolme neljäsosaa pullosta minua alkoi väsyttämään. Olin herännyt aikaisin ja pitkän odottelun ja alkoholin yhteisvaikutus alkoi näkymään. No eihän tässä ollut enään pitkä aika. Alle puoli tuntia junan lähtöön. Päätin lähteä ajoissa kohti oikeaa junaraidetta.

Noustessani seisomaan huomasin miten alkoholi oli tehnyt salakavalasti tehtävänsä. Piti vähän skarpata sen jälkeen kun huomasin miten päässäni humahti.

En ollut syönyt mitään. Join pullon tyhjäksi ja jätin sen roskiksen päälle. Kyllä sen joku pullomummo tai kerjäläinen siitä noutaa, ajattelin. Lähdin raskain askelin tarpomaan kohti asemaa.

Päätin, että alan nukkumaan heti, kun olen ostanut matkalipun junasta. Saapuessani asemalle tarkistin seinässä sijaitsevasta aikataulusta useaan otteeseen junani ja raiteen johon minun oli mentävä odottamaan. Tällä kertaa en halunnut mokata. Juna oli graalin maljani joka oli saavutettava keinolla millä hyvänsä.

Ihmisiä oli jo saapunut odottamaan samalle raiteelle. Viitisen minuutin päästä se saapuikin. Hitaasti se liukui paikoilleen radan päätyyn ja pysähtyi. Minä suuntasin lemmikkivaunuun koska tiesin että se täyttyy harvoin kokonaan. Siellä saisin siis istua rauhassa ilman paikkalippua.  

Juna nieli loputtoman määrän ihmisiä sisäänsä, kunnes se lähti kohti määränpäätään: Oulua. Oli huojentavaa istua viimein lämpimässä junassa.  Jossakin kohtaan Riihimäen jälkeen, kun olin saanut ostettua lippuni, nostin ylös käsinojan joka jakoi minun ja vieressäni olevan tyhjän penkin. Irrotin molemmista tarralla kiinnitetyt niskatyynyt ja asettelin ne pehmoiseen kasaan pääni alle. Vääntäydyin makuuasentoon niin mukavasti kuin saatoin. Olen ollut pitkänmatkan junissa kiitollinen siitä etten ole kovin pitkä. Polvet eivät yltäneet suuhuni kun asettelin niitä ihmeelliselle mutkalle. 

Olin vaipunut syvään uneen kun kuulutus sekoittui sen tapahtumiin; "Huomio huomio! Tärkeä ilmoitus matkustajille!" Olin ihmeissäni ja epätodellinen olo valtasi minut kun kuulin ilmoituksen vakavasta junaonnettomuudesta.

Nousin pikaisesti ylös istumaan ja tunsin miten raajani olivat puutuneet nukkuessani vaikeassa asennossa. Kuulin hälinää ympärilläni kun vaunun ihmiset puhuivat tiiviisti keskenään tilanteen vakavuudesta.

En käsittänyt vieläkään täysin mistä oli kysymys. Katselin ikkunasta ulos, mutta en tunnistanut sijaintiamme. Konduktööri imestyi vaunuun joten pysäytin hänet ja selitin nukkuneeni, joten kuulutus meni minulta ohitse. " Se on tuo pikajuna 715 suistunut radalta Vihannin ja Oulun välillä. Siellä on rata poikki ja tilanne on näillä näkymin hyvin kriittinen. Mutta vaihtoyhteys on järjestetty tämän junan matkustajille. Kuopiosta jatkaa linja-autoyhteys Ouluun."

Olimme Pännäisissä. Aloin hämilläni jonkinlaisella automaatiolla keräämään tavaroitani kasaan kunnes konduktöörin puheet viimein iskivät voimalla takaraivooni. Kuumana tuntunut paniikkiaalto nousi vatsanpohjasta kurkkuuni ja käteni alkoivat vapisemaan; Se oli ollut minun junani.

Koen olevani hyvin yksinäinen, koska en tunne muita ihmisiä joilla olisi samanlaisia oireita. Toisaalta  mieltäni hermostuttaa välillä ihmiset jotka kertovat kokeneensa lyhyitä "samankaltaisia olotiloja". He haluavat varmasti myötäelää sairauteni kanssa ja tarkoitus on mitä luultavimmin täysin vilpitön. Silti painiessani laahustavasta päivästä toiseen oireiden kanssa ajattelen vain etteivät he tiedä mitään. Väite, että mielen voima vaikuttaa omaan olotilaan pitää täysin paikkansa. Usko ja elämänvoima pitää meitä hengissä uskomattomissa paikoissa ja elämäntilanteissa. Tiedostan myös sen että minä en saisi pakonomaisesti keskittyä ruumiiseeni ja olooni. Silti se,että en keskity siihen ei tarkoita etteikö se olisi ylläni koko ajan. Tiedostan sen, mutta en useinkaan jaksa välittää.

Eräällä terapiakerralla minun piti ottaa esille kuvakortteja, jotka jotenkin kuvastivat elämääni.Yksi kuva oli karhu joka oli hyökännyt ihmisen kimppuun. Minun sairauteni on minun oma raateleva karhuni. Välillä se on rauhallinen ja sitä voi vähän silittääkin. Välillä se raivoaa pelosta ja raatelee lihaani. Olen ajatellut tekeväni siitä joskus maalauksen.

Sairauteni positiivinen seikka on se että se ajoi minut takaisin pensselin ja maalaustelineen ääreen. Olen maalannut viime aikoina jokseenkin paljon. Suurin muutos on kuitenkin asenteeni taiteen tekoa kohtaan. Ennen se oli lähinnä suorittamista, pakonomaista itsensä ylittämistä. Jälki oli jäykkää, väkisin väännettyä. Nykyään teen sitä mikä minusta tuntuu hyvältä ilman vakavaa itsekritiikkiä. Aiheeni ovat muuttuneet paljon. Luonto on päässyt esiin töissäni. Olen maalannut paljon puita ja tällä hetkellä kaksi eläinmaalausta on keskeneräisinä. En välitä ovatko aiheet kliseisiä tai jo moneen kertaan tehtyjä. Teen vain sitä mikä minusta tuntuu hyvältä. Sitähän se taide loppujen lopuksi on: itsensä toteuttamista. Olen tehnyt myös novelleja viimeisen vuoden aikana. Valmiita ja keskeneräisiä. Ajattelin julkaista niitä täällä.

Viimeinen vuosi elämässäni on ollut todella värikäs. Minun on ollut vaikea sisäistää kaikkea tapahtunutta. Olin vuosi sitten tähän aikaan ilman lääkitystä, koska luulin parantuneeni lapsuudesta asti kestäneistä mielenterveysongelmistani. Janosin elämää joka solullani. Tuntui ihanalta olla pitkästä aikaa ilman lääkitystä. Kaikki tunteet olivat ihanan voimakkaita,aitoja. Sain suuria oivalluksia ja kokeilin päihteitä. Kirjoitin ja halusin seikkailla, kokea, elää. Siihen aikaan en olisi voinut uskoa miten pahasti suorastaan rynnistin kallion kielekkeelle. Se on erään psykiatrin mukaan yleistä, että monet mielenterveysongelmista kärsivät menevät jonkinlaiseen "ekstaasiin" käsiteltyään traumoja. Hetken ajan he luulevat parantuvansa ja sen takia he tipahtavat korkealta. Itse olin juurikin tätä pudotusta ennen käsitellyt elämäni kivuliaimpia muistoja ja luulin päässeeni eteenpäin. Luulin hyväksyneeni kaiken, mutta olin väärässä. Viime keväällä pääni sitten sekoittivat voimakas henkinen herääminen, päihteet sekä harjoitteluni päiväkodissa. Ne kaikki olivat liikaa mielelleni. Oivalsin liikaa asioita itsestäni, menneisyydestäni ja elämästä kaiken kaikkiaan. Vanha sairauteni puhkesi moninkertaisena ja sai minut täysin työkyvyttömäksi. 

Tänään olen kulkenut vaihteeksi harvinaisen syvissä vesissä. Olen käpertynyt itseeni ja toivon ettei kukaan ottaisi minuun yhteyttä. Ei tänään. Pienen pieni osa minusta kuitenkin toivoo ja odottaa,että edes joku soittaisi. Pelkään vajota omaan mieleeni. Pelkään että se imaisee minut niin voimakkaasti että joudun suorastaan pyristelemään itseni takaisin todellisuuteen jotta en hukkuisi pimeyteen. 

Minulle diagnosoitiin ennen joulua depersonalisaatiohäiriö. Se on ollut minulla lapsuudesta asti, mutta puhkesi kunnolla vasta vajaa vuosi sitten. Alunperin minulle on diagnosoitu disossisiaatiohäiriö,mutta nyt sitä tarkennettiin ja depersonalisaatiohäiriö vastaa täysin minun oireitani. Olen myös sairastunut keskivaikeaan masennukseen tämän sairauden täyden puhkeamisen jälkeen. Tai olen ennenkin sairastanut masennusta, mutta nyt se on erillaista. Koen että elämäni olisi onnellista ilman tätä rajottavaa dprs-häiriötä. Tällä hetkellä koitan vain sietää jokaista päivää ja hetkeä ruumiissani.

Depersonalisaatiohäiriö on traumasta lähtöisin oleva ns. itsesuojelumekanismi. Alunperin tämä on kehittynyt rankan lapsuuden ja elämän varrella. Se vaikeuttaa minua elämässä hyvin monella tavalla. Tänään esimerkiksi minulla on niin epätodellinen olo että tuntuu kuin aika olisi pysähtynyt. Minun on siis vaikea välillä hahmottaa ajankulua. Olen usein myös hyvin unohtelias ja huonomuistinen. Välillä on vaikea pysyä keskusteluissa mukana ja joudun keskittymään tavallista enemmän pysyäkseni mukana. Suurimmat ongelmani ovat kuitenkin tämä epätodellinen unimainon harso, joka on edessäni koko ajan. Tuntuu kuin olisin kahden maailman välissä, jonkinlaisessa hengellisessä tilassa, hieman irti ruumiistani. Vartaloni on vieras koneisto jonka toimintoja katson, mutta en voi siihen mielestäni vaikuttaa. Välillä en tunne raajojani tai tuntuu kuin kävelisin lattian läpi. En siis aina hahmota vartaloni ääriviivoja.Toisinaan tuntuu etenkin sosiaalisissa tilanteissa tai julkisissa paikoissa että aivotoiminnastani osa sammuisi. Se muistuttaa sitä oloa,kun ihminen on juuri nukahtamaisillaan, mutta minä olen vain täysin virkeä. Julkisissa paikoissa on nykyään todella raskasta liikkua. Saatan tuntea olevani jossakin muualla tai kokonaan näkymätön. Joskus tunnen että valun ympäristööni. Sitä on todella vaikeata kuvailla ja se on hyvin pelottavaa. Tämä kaikki voi aiheuttaa myös paniikkikohtauksia. Aluksi sairauttani sanottiinkin paniikkihäiriöksi, mutta oireet eivät vastanneet yleistä olotilaani, joka on lapsesta asti varjostanut elämääni. Tässä sairaudessa on myös liuta muita oireita, mutta kirjoitan niistä myöhemmin.

Tällä hetkellä olen kotona kahden jyrsijäni kanssa. Kihlattuni on viikon reissussa ja minua pelottaa olla pitkästä aikaa yksin. Hän on tukipilarini, joka auttaa minua asioissa. Ilman häntä minun on vaikeaa käydä kaupassa tai kulkea bussilla terapiaan. Olen nyt yksin ja minun täytyy tukeutua muihin keinoihin selviytyäkseni arjessa. Kirjoittaminen toimii, kun ajatukseni valtaavat pääni ja tunnen sekoavani. Ajattelen paljon kuolemaa, mutta en halua kuolla. Se on pakokeino, joka ei ratkaise ongelmiani.