Aloitan päiväkirjamaisen blogin, koska tarvitsen kirjoittamista tunteiden ja ajatuksieni ilmaisemisessa. Videobloggauskin on ok, mutta tunnen itseni jotenkin vieraaksi katsoessani videoita tai puhuessani nauhalle. Kuin sanat tulisivat toisen henkilön suusta.

Tänään olen kulkenut vaihteeksi harvinaisen syvissä vesissä. Olen käpertynyt itseeni ja toivon ettei kukaan ottaisi minuun yhteyttä. Ei tänään. Pienen pieni osa minusta kuitenkin toivoo ja odottaa,että edes joku soittaisi. Pelkään vajota omaan mieleeni. Pelkään että se imaisee minut niin voimakkaasti että joudun suorastaan pyristelemään itseni takaisin todellisuuteen jotta en hukkuisi pimeyteen. 

Minulle diagnosoitiin ennen joulua depersonalisaatiohäiriö. Se on ollut minulla lapsuudesta asti, mutta puhkesi kunnolla vasta vajaa vuosi sitten. Alunperin minulle on diagnosoitu disossisiaatiohäiriö,mutta nyt sitä tarkennettiin ja depersonalisaatiohäiriö vastaa täysin minun oireitani. Olen myös sairastunut keskivaikeaan masennukseen tämän sairauden täyden puhkeamisen jälkeen. Tai olen ennenkin sairastanut masennusta, mutta nyt se on erillaista. Koen että elämäni olisi onnellista ilman tätä rajottavaa dprs-häiriötä. Tällä hetkellä koitan vain sietää jokaista päivää ja hetkeä ruumiissani.

Depersonalisaatiohäiriö on traumasta lähtöisin oleva ns. itsesuojelumekanismi. Alunperin tämä on kehittynyt rankan lapsuuden ja elämän varrella. Se vaikeuttaa minua elämässä hyvin monella tavalla. Tänään esimerkiksi minulla on niin epätodellinen olo että tuntuu kuin aika olisi pysähtynyt. Minun on siis vaikea välillä hahmottaa ajankulua. Olen usein myös hyvin unohtelias ja huonomuistinen. Välillä on vaikea pysyä keskusteluissa mukana ja joudun keskittymään tavallista enemmän pysyäkseni mukana. Suurimmat ongelmani ovat kuitenkin tämä epätodellinen unimainon harso, joka on edessäni koko ajan. Tuntuu kuin olisin kahden maailman välissä, jonkinlaisessa hengellisessä tilassa, hieman irti ruumiistani. Vartaloni on vieras koneisto jonka toimintoja katson, mutta en voi siihen mielestäni vaikuttaa. Välillä en tunne raajojani tai tuntuu kuin kävelisin lattian läpi. En siis aina hahmota vartaloni ääriviivoja.Toisinaan tuntuu etenkin sosiaalisissa tilanteissa tai julkisissa paikoissa että aivotoiminnastani osa sammuisi. Se muistuttaa sitä oloa,kun ihminen on juuri nukahtamaisillaan, mutta minä olen vain täysin virkeä. Julkisissa paikoissa on nykyään todella raskasta liikkua. Saatan tuntea olevani jossakin muualla tai kokonaan näkymätön. Joskus tunnen että valun ympäristööni. Sitä on todella vaikeata kuvailla ja se on hyvin pelottavaa. Tämä kaikki voi aiheuttaa myös paniikkikohtauksia. Aluksi sairauttani sanottiinkin paniikkihäiriöksi, mutta oireet eivät vastanneet yleistä olotilaani, joka on lapsesta asti varjostanut elämääni. Tässä sairaudessa on myös liuta muita oireita, mutta kirjoitan niistä myöhemmin.

Tällä hetkellä olen kotona kahden jyrsijäni kanssa. Kihlattuni on viikon reissussa ja minua pelottaa olla pitkästä aikaa yksin. Hän on tukipilarini, joka auttaa minua asioissa. Ilman häntä minun on vaikeaa käydä kaupassa tai kulkea bussilla terapiaan. Olen nyt yksin ja minun täytyy tukeutua muihin keinoihin selviytyäkseni arjessa. Kirjoittaminen toimii, kun ajatukseni valtaavat pääni ja tunnen sekoavani. Ajattelen paljon kuolemaa, mutta en halua kuolla. Se on pakokeino, joka ei ratkaise ongelmiani.