Päätin,että aijon käydä tänään kaupassa. Ulkona on -15 astetta pakkasta eikä minua oikein huvita mennä paleltumaan. Huominen on kuitenkin pyhäpäivä, joten on raahauduttava. Mutta kello on vasta 16:00 ja kaupoissa on ruuhkaa. Ajoin lähteä myöhemmin, vasta illalla,kun on pimeää. Nykyään viihdyn paremmin hämärässä. Olen arka auringonvalolle ja valonsäteet heijastuvat pitkiksi ajoiksi näkökenttääni erivärisinä kuvioina. Valo on liian raakaa verkkokalvoilleni. Se väsyttää ja voimistaa epätodellisuuden tuntua. Toisaalta pidän kuitekin valoa peilaavasta lumihangesta maassa. Se on selkeä, valkoinen peitto. Jotenkin mieltä rauhoittava. Se ei aiheuta aistiärsykkeitä. 

Koen olevani hyvin yksinäinen, koska en tunne muita ihmisiä joilla olisi samanlaisia oireita. Toisaalta  mieltäni hermostuttaa välillä ihmiset jotka kertovat kokeneensa lyhyitä "samankaltaisia olotiloja". He haluavat varmasti myötäelää sairauteni kanssa ja tarkoitus on mitä luultavimmin täysin vilpitön. Silti painiessani laahustavasta päivästä toiseen oireiden kanssa ajattelen vain etteivät he tiedä mitään. Väite, että mielen voima vaikuttaa omaan olotilaan pitää täysin paikkansa. Usko ja elämänvoima pitää meitä hengissä uskomattomissa paikoissa ja elämäntilanteissa. Tiedostan myös sen että minä en saisi pakonomaisesti keskittyä ruumiiseeni ja olooni. Silti se,että en keskity siihen ei tarkoita etteikö se olisi ylläni koko ajan. Tiedostan sen, mutta en useinkaan jaksa välittää.

Eräällä terapiakerralla minun piti ottaa esille kuvakortteja, jotka jotenkin kuvastivat elämääni.Yksi kuva oli karhu joka oli hyökännyt ihmisen kimppuun. Minun sairauteni on minun oma raateleva karhuni. Välillä se on rauhallinen ja sitä voi vähän silittääkin. Välillä se raivoaa pelosta ja raatelee lihaani. Olen ajatellut tekeväni siitä joskus maalauksen.

Sairauteni positiivinen seikka on se että se ajoi minut takaisin pensselin ja maalaustelineen ääreen. Olen maalannut viime aikoina jokseenkin paljon. Suurin muutos on kuitenkin asenteeni taiteen tekoa kohtaan. Ennen se oli lähinnä suorittamista, pakonomaista itsensä ylittämistä. Jälki oli jäykkää, väkisin väännettyä. Nykyään teen sitä mikä minusta tuntuu hyvältä ilman vakavaa itsekritiikkiä. Aiheeni ovat muuttuneet paljon. Luonto on päässyt esiin töissäni. Olen maalannut paljon puita ja tällä hetkellä kaksi eläinmaalausta on keskeneräisinä. En välitä ovatko aiheet kliseisiä tai jo moneen kertaan tehtyjä. Teen vain sitä mikä minusta tuntuu hyvältä. Sitähän se taide loppujen lopuksi on: itsensä toteuttamista. Olen tehnyt myös novelleja viimeisen vuoden aikana. Valmiita ja keskeneräisiä. Ajattelin julkaista niitä täällä.

Viimeinen vuosi elämässäni on ollut todella värikäs. Minun on ollut vaikea sisäistää kaikkea tapahtunutta. Olin vuosi sitten tähän aikaan ilman lääkitystä, koska luulin parantuneeni lapsuudesta asti kestäneistä mielenterveysongelmistani. Janosin elämää joka solullani. Tuntui ihanalta olla pitkästä aikaa ilman lääkitystä. Kaikki tunteet olivat ihanan voimakkaita,aitoja. Sain suuria oivalluksia ja kokeilin päihteitä. Kirjoitin ja halusin seikkailla, kokea, elää. Siihen aikaan en olisi voinut uskoa miten pahasti suorastaan rynnistin kallion kielekkeelle. Se on erään psykiatrin mukaan yleistä, että monet mielenterveysongelmista kärsivät menevät jonkinlaiseen "ekstaasiin" käsiteltyään traumoja. Hetken ajan he luulevat parantuvansa ja sen takia he tipahtavat korkealta. Itse olin juurikin tätä pudotusta ennen käsitellyt elämäni kivuliaimpia muistoja ja luulin päässeeni eteenpäin. Luulin hyväksyneeni kaiken, mutta olin väärässä. Viime keväällä pääni sitten sekoittivat voimakas henkinen herääminen, päihteet sekä harjoitteluni päiväkodissa. Ne kaikki olivat liikaa mielelleni. Oivalsin liikaa asioita itsestäni, menneisyydestäni ja elämästä kaiken kaikkiaan. Vanha sairauteni puhkesi moninkertaisena ja sai minut täysin työkyvyttömäksi.