Kahlasin läpi ihmismeren. Oli maanantai klo 10:12 aamupäivällä ja minä olin Helsingin rautatieasemalla. Ihmisiä vilisi muurahaisalaumana jokainen kulkien omaa väyläänsä katsomatta vastaantulevia.  

Vilkuillen kellojaan ja puhuessaan kännyköihinsä he kiirehtivät ketkä juniin, ketkä busseihin ja toiset aseman kahviloihin vielä nappaamaan voileivän mukaansa.  

Minulla oli kuuma. Selkäreppuni painoi tonnin ja pari muovikassia joita kannoin mukanani hankasivat kämmeniini puristuessaan punaiset juovat. 

 

Olin etuajassa. Ouluun menevä juna lähti vasta tunnin päästä. Tai kahdella junallahan sinne piti mennä. Kokkolaan asti pääsi suoraan ja sieltä vaihdolla Ouluun.

Päätin mennä istumaan aseman baariin. Tilasin lonkeron jäillä ja menin istumaan rauhalliseen nurkkaloossiin. Riisuin takin viereeni ja aloin selaamaan päivän lehteä, joka lojui pöydällä. Otin lonkerosta kulauksen ja se viilensi pyyhekuivan kitalakeni. Levähtäminen tuntui ihanalta ja hetkessä uppouduin maailman uutisiin. Ajantajuni katosi ja tuntui kuin olisin ollut hetken jossain muualla joku toinen ihminen.

 

Säpsähdin kun joku sanoi minulle jotakin. Nostin silmäni lehdestä ja minua tuijottivat vasemmalla yläviistossa vanhan miehen lempeät kasvot. Terävöitin katseeni ja kysyin hymyillen mitä asiaa miehellä oli. Hän kysyi oliko paikka minua vastapäätä vapaana. Vastasin mahdollisimman kohteliaasti haluavani istua yksin.

Mies sanoi välinpitämättömästi " Jaa jaa, niin arvelinkin". Hän istahti vastapäätä minua eikä piitannut katseestani joka oli hämmästynyt ja loukkaantunut. Hänellä oli selvästi jotain sanottavaa ja oli samantekevää kiinnosti minua se tai ei.

"Elät pikku elämääsi etkä ota vastaan elämän suuria mahdollisuuksia." Hän tokaisi. Katsoin vanhusta epävarmana ja kuuntelin, kun hän jatkoi; " Olemme yhtälailla samannäköisiä. Lihaa, verta ja samaa ihmisrotua tässä kirotussa maailmassa, mutta meissä on yksi ero; sinä et näe."

Nostin kulmiani epäuskoisena ja katsoin miestä ylimielisesti. Minua ärsytti. Miksi hänen piti tulla juuri minun pöytääni? Olin tullut vain hetkeksi rentoutumaan ja siitäkös minua rangaistiin. Juon lonkeron loppuun ja lähden, ajattelin.

 

Vanhus oli tilannut oluen ja siemaili sitä hetken nautiskellen. Sitten hän jatkoi; "Et ole suopea minua kohtaan." Väänsin huuleni ivalliseen hymyyn puoliksi tahtomatta. Se oli spontaani reaktio hölmöön lauseeseen, jonka mies päästi. Hän katsoi minua samalla pudistellen päätään. Joi nopean hörpyn tuopistaan kuin puhdistaakseen tilanteen mielestään ja jatkoi jo aivan muista aiheista:

"Tiesitkö, että Nikola Tesla omisti elämänsä sille, että saisi toimimaan halvan, maailmanlaajuisen sähköverkoston? Se toimi täydellisesti, mutta sitä ei ikinä otettu käyttöön. Arvaa miksi? Sen takia että ihmiset ovat niin saatanan itsekkäitä. Yritykset eivät halunneet rahoittaa Teslan projektia, koska se ei tuottanut tarpeeksi rahaa. Hän oli aikaansa edellä. Hän oli nero, mutta ne helvetin idiootit tyrmäsivät hänet!

Hänellä oli tietoa, jota ei olisi saanut olla. Se tieto ja äly olisi voinut murskata koko kapitalistisen yhteiskunnan. Ihmiset eivät olleet valmiita sellaiseen. Mutta ei ole kyllä paljon edetty niistä ajoista. Isot herrat ne vaan pyörittelee peukaloitaan kun roskaväki hoitaa homman. Ihmiskunta on täysin hukassa. Ei ole minkäänlaista yhteisöllisyyttä. Mutta onneksi elämme muutoksen aikakautta. Niin elämmepä hyvinkin." 

Hän loi minuun merkityksellisen katseen.

 

En ymmärtänyt mistä ukko puhui. Oliko hän joku kommari ja halusi kaataa hallituksen? Sama se, hänelle asia oli selkeästi hyvin tärkeä ja merkittävä. Olen tottunut baareissa istuskellessa kuulemaan työväen alkoholin kyyditsemää maailmanparannussontaa, johon olen tosin itsekin sortunut.

Join pitkän lonkerohuikan ja katselin kännykästä kelloa; 35 minuuttia aikaa, kunnes juna lähtee. Tuopissa oli enään tilkka jäljellä. Minua tympäsi tilanne: en voinut tilata toista, koska en jaksanut kuunnella jaarittelevaa höpsähtänyttä miestä. Toisaalta oli vielä liian pitkä aika mennä asemalle odottelemaan.

Äkkiä vanhus sanoi huolestuneena; "Tuoppisi on tyhjä. Odotas minä tarjoan sinulle toisen."Saman tien hän jo oli tiskillä huikkaamassa baarimikolle.

Nyt minua jo hieman ahdisti tilanne. Pidin silmät tarkasti kiinni tilanteessa. Jos tuo vanhus haluaakin myrkyttää minut! Hän riensi takaisin luokseni: "Tässä sinulle lonkero. En ollut varma mitä haluat, joten otin samaa mitä joit äsken. Ei sinun tarvitse kuivin suin olla!"

Olin ollut vainoharhainen. Hän halusi vain maksaa siitä että kuuntelen häntä. Kiitin ja päätin kitata lonkeron ripeästi jotta pääsisin vain äkkiä pois.

 

Mies jatkoi paasaamistaan. Tällä kertaa positiivisen ajattelun voimasta maailmankaikkeudessa. Miehen suu vaahtosi ja silmät tapittivat minuun pistävinä. Ne suorastaan porautuivat sisääni ja janosivat hyväksyntääni hänen ajatuksilleen. En ymmärtänyt asioiden yhteyttä hänen puheissaan. Ne olivat sekavia sieltä täältä hyppiviä sanoja, jotka hän puki väkisin lauseen muotoon.

Oloni oli epätodellinen. Alkoholi alkoi hieman vaikuttaa. Ihminen tuntee humaltuvansa nopeammin ollessaan baarissa. Plasebo-efekti.

"Aine on energiaa. Energia vetää puoleensa energiaa. Se on fysiikassa todistettu fakta!  Tieteelliset tutkimukset ovat osoittaneet, että tietoisuudessa itsessään on äärettömän voimakkaita puoleensa vetäviä energiakenttiä, jotka organisoivat ihmisen käyttäytymistä siihen, mikä on synnynnäistä ihmisyydelle. Kaikkialla on energiaa, joka vetää puoleensa positiivista tai negatiivista energiaa. Myös sinun ajatuksesi ovat energiaa. Ajattelemalla samaan aikaan samaa asiaa voimme luoda kollektiivisen ajattelun, joka vaikuttaa maailman kulkuun."

En jaksanut vastata miehelle. Hän oli hölmö vanhus, joka oli ollut liian paljon yksin. Minua alkoi säälittämään miehen absurdi ajatusmaailma. Hän oli uppoutunut hyvin kauas tosielämän asioista. En ymmärtänyt häntä eikä kukaan muukaan.

Katosin ajatuksiini kuvitellessani miehen jossakin betonikerrostalon ylimmässä kerroksessa tuijottelemassa kaupungin maisemia. Mielessäni hän asui siivottomassa, pienessä asunnossa, jossa oli muutamia tärkeimpiä huonekaluja. Miehellä ei ollut lapsia eikä läheisiä. Ainoat ystävät hänen elämässään olivat hänen omat ajatuksensa. Oliko mies ollut joskus menestynyt? Oliko ollut vaimo ja ystäviä? Mikä ajoi hänet tuohon? Oliko kenties jonkinlainen elämäntilanteen suuri muutos romahduttanut hänen mielenterveytensä? Ajatukseni tuntuivat kelluvilta kuplilta alkoholin puuduttamissa aivoissani. Huomasin juovani jo kolmatta. Miten se siihen ilmestyi? 

 

"Ymmärrätkö sinä? Ymmärrätkö sinä mistä puhun? Ymmärrätkö?" Tajuntani palasi hetkessä takaisin hämyiseen baariin, kun vanhus herätti minut kysymysryöpyllään. Nyökyttelin hänelle hyväksyvästi ja mies palasi taas tyytyväisenä juttujensa ääreen:

"Japanilaisen tohtori Masaru Emoton aivan loistavassa kirjassa Veteen kätketyt viestit on havainnollisesti osoitettu, kuinka vesi tallentaa tietoa ja kuinka vesikiteet reagoivat musiikkiin, puheeseen ja ajatuksiin." Hymähdin. Varsinkin ajatusleikki siitä, että vesi reagoisi ajatuksiini tuntui hassulta. Vau, joku on todellakin tutkinut veden tietoisuutta ja tehnyt siitä vielä kirjan. Reagoikohan muutkin nesteet ajatuksiin? Tiesikö lonkerojuomani miten hyvältä se minusta maistui? Olisinko kuullut vastauksen, jos olisin ollut aivan hiljaa? Ajatukseni hykerryttivät minua.

Päässäni vaelsin jännittäviin mielikuviin siitä että jääpalat lonkerossani kuulivat ajatukseni ja poksahtelivat iloisina vastauksia korviini. Yhtäkkiä mieleeni muistui artikkeli Tieteen kuvalehdessä, jossa kerrottiin kasvien tietoisuudesta. Siinä kerrottiin kuinka kasvit reagoivat liikkeisiin, kosketuksiin, ääniin ja hajuihin. Tiedepiireissä oli kuulemma myös kiistelty siitä olivatko kasvien juuret niiden niin sanotut aivot, joilla he reagoivat maailmaan. Ajatukseni lensi muistelemaan Lewis Carrollin satua Liisan seikkailut ihmemaassa. Siinä oli kohtaus, jossa Liisa keskusteli kukkien kanssa.

Koko tämän ajan oli täysin vaiti antaen miehen höpistä juttujaan. Olin kuuntelevinani, vaikka suurelta osin minulta meni ohi hänen sekavat puheensa.

 

Yhtäkkiä muistin taas ajankulun. Otin kännykän taskustani ja hätkähdyin nähdessäni kuinka aika oli valunut kurkusta alas eikä minulla ollut kuin 3 minuuttia aikaa juosta junaan. Hetkessä raivostuin hiljaa itselleni ja sille vanhalle typerälle ukolle ja saman tien paniikki valtasi minut. Nousin heti pöydän äärestä. Otin takin ylleni ja tavarat mukaani samalla sopertaen epäselvästi jotain joka liittyi hirvittävään kiireeseen. Vanhus ei sanonut minulle mitään. Jatkoi vain juomistaan.

Pinkaisin juoksuun ja kuulin asemalla kuulutuksen, jossa ilmoitettiin InterCity 73 lähtevän Kuopioon, josta jatkoi vaihtoeyhteys pikajuna 715 Ouluun. Asema ei ollut yhtään tyhjentynyt ihmisvirrasta tunnin aikana. Tuntui että siellä oli jopa aiempaa enemmän väkeä. Ainakaan kukaan ei liikkunut mielestäni tarpeeksi nopeasti. Ihmiset tuntuivat olevan edessäni sikin sokin jarruttamassa kulkuani. Mikseivät ne idiootit tajua että minulla on kiire. Minä olen syystä täällä asemalla enkä lorvaile päivät pitkät viettäen aikaa aseman kaupoilla ja käytävillä. Juoksin niin ripeästi kuin mahdollista ihmistungoksessa.

Pääsin aseman ovista ulos ja etsin oikean raiteen. Voi helvetti! Se juna oli jo lähtenyt! Siinä se hitaasti körryytteli kohti Pasilaa. Olin niin raivona että aloin melkein itkemään. Oloni tuntui epätoivoiselta kuin se olisi ollut maailman ainoa juna joka kulkee Ouluun. Hetkeksi romahdin ja kirosin mielessäni sen vanhan sekopään baarissa ja tietysti itseni, kun en tajunnut ajankulkua.

 

Palasin takaisin asemarakennukseen, rauhoittelin itseäni ja kokosin ajatuksiani. Ei hätää, etsin vain laukkuni pohjalta aikataululehtisen ja menen seuraavalla. Paitsi en pendolinoon. Yhtälailla nekin myöhästelivät ja kaiken lisäksi maksoivat enemmän. Onnekseni en ollut ostanut matkalippua. Olisi ollut melkoista säätöä vaihtaa se rahaksi ja hankkia uusi lippu. Tai mistä minä tiedän olisiko se ollut hankalaa. Ehkä kaikki olisi sujunut oikein näppärästi.

Seuraava juna lähti vasta kahden tunnin päästä. Vitutti ankarasti jäädä odottelemaan kaiken sen tavaramäärän kanssa, jota kannoin mukanani. Lisäksi olin vieläpä hieman humalassa. Soitin kaverille Ouluun ja kerroin myöhästyväni. 

 

Hetken tilannetta pähkäiltyäni päätin ostaa pari pussikaljaa. Menin tavaroineni aseman lähellä sijaitsevaan puistoon ja istahdin penkille. Avasin oluen ja join kulauksen kylmää kaljaa. Katselin ihmisiä puistossa. Koirankusettajia, jotka ulkoiluttivat räkättäviä mussukoitaan. Alkoholisteja, jotka lojuivat penkeillä hiljaa öristen sekavia mietteitään. Oli myös joitakin nuoria, jotka norkoilivat puistossa kittaamassa kaljaa kaveriporukalla. Katselin puita ja niistä putoilevia värikkäitä lehtiä.

Syksy oli jo saapunut, mutta vielä oli kohtalaisen lämpimiä säitä. Ilman takkia ei kuitenkaan enään tarjennut. Ihmiset eivät halunneet antaa periksi syksylle. He viettivät aikansa ulkona, kuten olivat koko kesän tehneet. Ilma oli kaunis. Annoin ajatusteni virrata tuulen mukana puistoon ja sieltä kaupungin ylitse kaikkialle aina Ouluun asti.

 

Suljin silmäni hetkeksi ja näin silmäluomieni mustalla taustalla valkoisen ketun ääriviivat. Avasin silmät ja siinähän se; kettu. Rauhallisena se jolkotteli menemään kymmenen metrin päässä edessäni. Keskellä kaupunkia se kuljeskeli verkkaasti pitkin katuja pitäen niitä ominaan. Sitten se pysähtyi hetkeksi ja tapitti minua suoraan silmiin. Kaunis olento. Palavan oranssi turkki yllään se seisoi siinä aivan hiljaa. Oli varuillaan jos teen jotain odottamatonta. Katselin sitä hiljaa.

Hetki tuntui ikuisuudelta. Mieleeni nousi värikkäitä kuvia: Kelloja, tikittäviä taskukelloja. Ne olivat vaaleanpunaisia, purppuran sekä merensinen värisiä taskukelloja, jotka mielessäni kasvoivat suuremmiksi ja suuremmiksi. Niitä ilmestyi mieleeni kasapäin ja ne peittivät aina jokainen niistä edellisen alleen. Viisarit pyörivät koko ajan nopeampaa ja kelloja ilmestyi taas ja taas ja taas. Pyöriminen koveni ja koveni ja minun oli pysäytettävä se ennen kuin kellokoneistot hajoaisivat ja viisarit lentelisivät jokainen yksitellen mieleni maisemiin. Miten minä keräisin ja saisin ne takaisin paikoilleen?

Palasin todellisuuteen ja minua huimasi vahva visuaalinen kokemus. Painoin pääni kämmeniäni vasten ja hengitin syvään. 

Mieleni tyhjeni ja muistin taas ketun. Se oli koko ajan tuijottanut minua hievahtamatta ja nyt vasta käänsi katseensa määränpäähänsä ja jatkoi kulkemistaan. Ylitti muutaman kadun ja katosi pensaikkoon.

"Juokse vapaana", ajattelin. Kasvoni eleettömyys vaihtui nopeasti herkkään hymyyn ja kääntelin spontaanisti päätäni etsiäkseni muita hämmästyneitä kasvoja jakamaan tämän ihmeellisen hetken kanssani. Kukaan ei ollut nähnyt. Kaikki olivat entisillä asetelmillaan puistossa. Edes koirat eivät olleet huomanneet ketun olemassaoloa. Harmistuin.

 

Aika oli luisunut huomaamattoman nopeasti siinä istuessani vain minä seuranani. Kuulin vaimeaa hälinää tasaisin väliajoin. Äänet olivat asemalta kaikuvia kuulutuksia. Kaukana näin ihmisjoukkojen ryöpsähtelevän kiireisinä tullessaan junista.  Siististi puetut kansalaiset. Salkku kädessään hiukset kammattuina he kiirehtivät tapaamisiin ja kokouksiin. Oli siellä muutamia puliukkojakin ja työtöntä köyhää väkeä sekoittamassa pakkaa. Lehdissä puhutaan luokkasodasta. Tiedä häntä. Ituhipit baareissa jauhavat rahan olevan merkityksetöntä. Miljonäärejäkös se vituttaa. Tekivät kaiken sen vuosien työn ainoastaan huomatakseen sydämeen jääneen tyhjän aukon, jota rahalla paikkaavat.

 

Kello oli 12. Vielä tunti aikaa. Humalainen mieleni oli levoton ja minua hirvitti ajatus pitkästä junamatkasta, joka vielä myöhästyi kahdella tunnilla. Olin juonut olueni hitaasti. Se oli kerennyt jo aikaa sitten väljähtää, kun sain viimeisetkin kulaukset vedettyä kurkusta alas. Rehellisesti sanottuna olut ei maistunut minulle, mutta halpaa alkoholia oli saatava kun oli alkuun päässyt. Oikeastaan olisin mieluummin polttanut marisätkän, mutta puistossa vilisi poliiseja ratsaamassa. Siispä avasin toisen kaljan. 

 

Vaivuin taas aatoksiini ja katseeni kierteli lähistöllä kasvavia puita. Niiden jykeviä oksia ja muotoja. Näköni muuttui epätarkaksi ja ajatukseni velloivat epäselvinä ja poukkoilevina. Katselin noita luonnossa kasvavia fraktaaleja kunnes hohto niiden ympärillä kirkastui kirkastumistaan. Erotin puiden ääriviivat selkeästi. Valo oli väriltään valkoinen ja kirkas. Kun tuijottaa tarpeeksi pitkään voi nähdä sen. Olin jo lapsena oppinut kuinka asioita ympäröivä valo nähdään. "Se on nimeltään aura" , sanovat jotkut höpsöt.

En minä tiennyt mikä se oli, mutta toisinaan se oli häirinnyt arkeani. Aina en voinut kontrolloida näköäni ja silloin oli vaikeaa hoitaa päivittäisiä asioita; kuten virastossa jutellessani työntekijälle saatoin yhtäkkiä nähdä häntä ympäröivän valonhohteen. Joskus siinä oli jonkinlainen sävykin esimerkiksi punainen tai vihreä.

Se oli hieman häiritsevää. Olen pitänyt sitä jonkinlaisena näköharhana ja silmälumeena. Samanlaisena kun jos ihminen tuijottaa kuvaa optisesta illuusiota se alkaa liikkumaan. Jotain sen tyyppistä tämäkin oli. 

 

Kitattuani kolme neljäsosaa pullosta minua alkoi väsyttämään. Olin herännyt aikaisin ja pitkän odottelun ja alkoholin yhteisvaikutus alkoi näkymään. No eihän tässä ollut enään pitkä aika. Alle puoli tuntia junan lähtöön. Päätin lähteä ajoissa kohti oikeaa junaraidetta.

Noustessani seisomaan huomasin miten alkoholi oli tehnyt salakavalasti tehtävänsä. Piti vähän skarpata sen jälkeen kun huomasin miten päässäni humahti.

En ollut syönyt mitään. Join pullon tyhjäksi ja jätin sen roskiksen päälle. Kyllä sen joku pullomummo tai kerjäläinen siitä noutaa, ajattelin. Lähdin raskain askelin tarpomaan kohti asemaa.

Päätin, että alan nukkumaan heti, kun olen ostanut matkalipun junasta. Saapuessani asemalle tarkistin seinässä sijaitsevasta aikataulusta useaan otteeseen junani ja raiteen johon minun oli mentävä odottamaan. Tällä kertaa en halunnut mokata. Juna oli graalin maljani joka oli saavutettava keinolla millä hyvänsä.

Ihmisiä oli jo saapunut odottamaan samalle raiteelle. Viitisen minuutin päästä se saapuikin. Hitaasti se liukui paikoilleen radan päätyyn ja pysähtyi. Minä suuntasin lemmikkivaunuun koska tiesin että se täyttyy harvoin kokonaan. Siellä saisin siis istua rauhassa ilman paikkalippua.  

 

Juna nieli loputtoman määrän ihmisiä sisäänsä, kunnes se lähti kohti määränpäätään: Oulua. Oli huojentavaa istua viimein lämpimässä junassa.  Jossakin kohtaan Riihimäen jälkeen, kun olin saanut ostettua lippuni, nostin ylös käsinojan joka jakoi minun ja vieressäni olevan tyhjän penkin. Irrotin molemmista tarralla kiinnitetyt niskatyynyt ja asettelin ne pehmoiseen kasaan pääni alle. Vääntäydyin makuuasentoon niin mukavasti kuin saatoin. Olen ollut pitkänmatkan junissa kiitollinen siitä etten ole kovin pitkä. Polvet eivät yltäneet suuhuni kun asettelin niitä ihmeelliselle mutkalle. 

 

Olin vaipunut syvään uneen kun kuulutus sekoittui sen tapahtumiin; "Huomio huomio! Tärkeä ilmoitus matkustajille!" Olin ihmeissäni ja epätodellinen olo valtasi minut kun kuulin ilmoituksen vakavasta junaonnettomuudesta.

Nousin pikaisesti ylös istumaan ja tunsin miten raajani olivat puutuneet nukkuessani vaikeassa asennossa. Kuulin hälinää ympärilläni kun vaunun ihmiset puhuivat tiiviisti keskenään tilanteen vakavuudesta.

En käsittänyt vieläkään täysin mistä oli kysymys. Katselin ikkunasta ulos, mutta en tunnistanut sijaintiamme. Konduktööri imestyi vaunuun joten pysäytin hänet ja selitin nukkuneeni, joten kuulutus meni minulta ohitse. " Se on tuo pikajuna 715 suistunut radalta Vihannin ja Oulun välillä. Siellä on rata poikki ja tilanne on näillä näkymin hyvin kriittinen. Mutta vaihtoyhteys on järjestetty tämän junan matkustajille. Kuopiosta jatkaa linja-autoyhteys Ouluun."

Olimme Pännäisissä. Aloin hämilläni jonkinlaisella automaatiolla keräämään tavaroitani kasaan kunnes konduktöörin puheet viimein iskivät voimalla takaraivooni. Kuumana tuntunut paniikkiaalto nousi vatsanpohjasta kurkkuuni ja käteni alkoivat vapisemaan; Se oli ollut minun junani.