Olen herkkä kofeiinille. Se laukaisee joskus paniikinomaisia tuntemuksia. Vähän aikaa sitten join yhden energiajuoman ja oloni nousi heti kattoon. Ylikierrokseni oli liikaa mielelleni enkä tiennyt mihin olisin voinut keskittää kaiken energiani. Noin tunnin verran poukkoiltuani energiatripilläni päädyin makaamaan lattialle silmät kiinni. Olo oli epätodellinen ja lennokas. Tuntui kuin lentäisin vauhdilla katapultista kohti tuntematonta. En tiedä miksi päädyin makaamaan lattialle,mutta se tuntui oikealta sillä hetkellä.

Mieleni seikkaili menneisyyteen. Istuin keittiön lattialla polvillani ja olin pukeutunut merenneitopyrstööni, jonka ystäväni äiti oli minulle tehnyt. Uuni oli päällä ja sen valo valaisi lämpimästi keittiön. Näin äitini tulevan olohuoneesta tupakka kädessään. Äiti poltti lapsuudenkodissani aina sisällä. Hän tuli keittiöön vain tarkistaakseen jonkun asian ja palasi sitten takasin olohuoneeseen. Menin perässä. Hämärän keittiön jälkeinen välihuone ja olohuone olivat ällöttävän kirkkaat loisteputkilamppujen loisteessa. Äiti ja isä istuivat sohvalla ja katsoivat telkkaria. 

Muistoni muuttui tässä vaiheessa ja siirtyi toiseen hetkeen. Nyt olin välihuoneen ja keittiön välisellä suuaukolla ja tuijotin keittiöön jonkaa katossa oleva loisteputkilamppu valaisi muuten pimeätä asuntoa. Äiti viskoi huonekaluja ympäriinsä. Hän oli saanut taas kohtauksen ja oli väkivaltainen ja sekava. Isä yritti pitää hänestä kiinni ja rauhoitella, mutta äiti huusi, potki ja löi isää. Minä vain tuijotin ja odotin. Äiti sai niitä kohtauksia välillä, kun hän joi. Sen näki hänen silmistään milloin mitta tuli niin sanotusti täyteen. Silloin oli helvetti irrallaan. Äiti riehui, oli väkivaltainen ja arvaamaton. Uskon että häneltä katosi muisti sinä hetkenä kun kohtaus iski. Olen myöhemmällä iällä nähnyt muillekin ihmisille käyneen samoin.

Taas muisto vaihtui. En osaa arvioida ikääni. Olenko kuusivuotias vai sitä vanhempi, en osaa sanoa. Hyvin nuori olen kuitenkin. Katsoin äitiä, joka istui keittiön pöydän äärellä umpihumalassa. Ulkona oli jo pimeää. Saattoi olla jo yö. Keittiön loisteputkivalo valaisi äidin kasvot raa'an kelmeiksi. Äiti näytti rumalta. Hän pyöritteli päätään ja silmiään samalla kun hän sammaltaen kysyi: "Haluutsä että mä kuolen?" Hän toisteli kysymystään eikä tämä ollut ensimmäinen kerta, kun kuulin tämän kysymyksen häneltä. Olin kuullut sen monta kertaa aikaisemminkin, kun äiti oli juovuksissa. En koskaan tiennyt mitä olisi pitänyt vastata. Sisko oli neuvonut, että minun olisi pitänyt olla välinpitämätön. Äiti kuulemma halusi vain sääliä. Sisko oli tieni-iän kynnyksellä ja osasi ottaa äidin käytöksen eri tavalla vastaan. En halunnut että äiti kuolisi.

Muisto muuttui, mutta se oli jatkoa saman illan tapahtumille. Äiti oli juossut pimeään metsään pakoon. Isä oli lähdössä etsimään häntä ja minä ja siskoni olimme hämillämme kotona. Jotain tästä tapahtumasta puuttui. Mietin hetken ja kysyin itseltäni :"Mitä minun pitää muistaa?" Toistin kysymyksen itselleni muutaman kerran kunnes mieleeni tuli äitini, joka huusi haluavansa kuolla. Hän halusi kuolla ja hän juoksi sekavana pimeään metsään. Kun tämä tapahtuma palautui mieleeni, silmiini tulvahti kyyneleitä ja perimmäinen kysymys kantautui päällimmäiseksi: "Äiti,miksi halusit kuolla vaikka sinulla oli meidät?" Se oli kysymys jonka olisin äidiltä halunnut kysyä.

Sitten avasin silmäni. Kyyneleet vierivät ja olin huojentunut siitä miten minä muistin nämä hetket. Vielä yritin palautua muistoihini ja sain kaivettua yhden tärkeän pointin, jonka olin myös unohtanut. Äidillä oli tapana laittaa minut ja siskoni vastakkain. Hän kysyi usein päissään minun mielipidettäni jostakin asiasta ja vaati minua asettumaan joko hänen tai siskoni puolelle. En tiennyt ikinä miksi hän teki sitä. Asetuin vuoretellen kummankin puoleen. En tiennyt mikä oli oikea vastaus ja kenen puoleen minun olisi pitänyt asettua. Äiti on aina asettanut meidät vastakkain. Aina toinen on ollut parempi lapsi kuin toinen. Yleensä minä olen ollut se parempi, jota on rakastettu enemmän. Olen kantanut siitä huonoa omaatuntoa.

Oivalsin myös aikamatkallani keittiön loisteputken kaameuden. Olen etsinyt syytä valoherkkyydelleni ja etenkin vastenmielistä reaktiotani loisteputkia kohtaan. Ne laukaisevat minussa ahdistusta ja epätodellisuuden tunteita. Ovat aina laukaisseet. En vain ole keksinyt syytä siihen. Nyt taisin viimein saada vastaukseni. Lapsuudenkotini keittiön loisteputki. Olen aina vihannut sitä. En ole mielelläni koskaan sitä laittanut päälle vaan vaihtoehtoisesti toisen, pehmeämmän valon keittiössä. Sen loisteputken alla olen nähnyt äitini monia kertoja kasvot kalpeana, hirvittävässä kaatokännissä jorisemassa itsemurhasta ja milloin mistäkin asiasta kun olin vasta lapsi.