Rakastan ystäviäni. Tajusin sen jotenkin kokonaisvaltaisemmin sunnuntaina kun vietin syntymäpäivääni. Minulla on hvyiä, rehellisiä ystäviä. En ole kait ennen tiennyt kuinka paljon he minusta välittävät. En ole kait ennen käsittänyt sitäkään kuinka paljon minä heille annan olemalla oma itseni. Ansaitsen sen mitä heiltä saan. On tuntunut häkellyttävältä kuulla mitä ystävät minusta ajattelevat. Melkein olen hajonnut niihin kohteliaisuuksiin, jotka ovat tulleet sydämestä. "Sä olet vitun kaunis ihminen." Ystäväni rehellinen lause on jäänyt päällimmäisenä ja kivuliaan kauniina mieleeni. Miten joku voi ajatella minusta niin? 

Elämä voittaa, sairauteni pahimmat ajat on voitettu. Voin suurimmaksi osaksi hyvin. Uskallan nähdä ihmisiä, käydä kaupassa jne. Tietenkin mieluiten avopuolisoni kanssa, mutta kaikki ei ole ylitsepääsemätöntä yksinkin liikkuessa. Terapiassa käynti on vielä tuskaista, pelottavaa. Bussimatkat ja puhuminen saavat aikaan voimakkaita epätodellisia oloja. Kykenen kuitenkin käymään terapiassa, enkä ole pitkään aikaan käyttänyt rauhoittaviakaan. Vointini on kohonnut huomattavasti alle kahdessa kuukaudessa. 

Ainoa asia, mikä huolestuttaa on rahatilanne, joka on ollut tosi huono pitkään. Sairauspäivärahahakemuksen käsittely venähti yli kuukauteen, mutta hyväksyvän päätöksen sain. Ainakin osittain. Tammikuuta eivät suostuneet maksamaan, koska en pystynyt todistamaan mitenkään olleeni sairaana silloin. Se oli epäreilua. Molemmat hoitavat lääkärini olivat lomalla tammikuun. Sekä psykiatrisella puolella että terveyskekskuksen puolella. Minua pompoteltiin paikasta toiseen hakemaan lääkärintodistusta eikä kukaan tiennyt mitään. Lisäksi tammikuussa voin vielä todella huonosti.

Haluaisin muuttaa. En pidä tästä asunnosta. Betonikerrostaloasunto 70-luvulta. Haluaisin muuttaa puiseen, vanhaan omakotitaloon vuokralle. Se olisi ihanaa.